Please stay and I'll learn to love you right

Varoitus: seuraavassa paljaat jalat

Jo aiemmin mainittu lempi-ateljee.

Tänään oon retkeillyt hieman ulkona maisemissa, joissa oon viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni, ja vielä enemmän retkeillyt pääni sisällä kaikissa niissä tunnemuistoissa joita nuo paikat herättää. Täällä kaikilla paikoilla on joku merkitys, ja sen takia saan kävelyistä paljon enemmän fiiliksiä kun vaikka Jyväskylässä, jossa sielläkin kyllä on mielenkiintosia paikkoja, mutta täällä vieraalle tylsätkin paikat muistuttaa mua aina jostain.

Kotikadultani käppäilin entiselle leikkikentälle, joka on jotakuinkin meidän tien takana, metsän reunassa, joka taas alkaa heti meidän takapihalta. Meidän kadun molemmin puolin takapihoilla on pienet kaistaleet metsää, jossa aina leikittiin lapsina. Leikittiin tietysti pihoillakin, eikä tajuttu ajatella, että naapurien pihoissa juokseminen vois jotain haitata. No, ei se ehkä haitannutkaan. Mutta niin, sinne leikkikentälle pienen kallion kupeeseen joskus hautasin aarteen, muistaakseni marmorikuulia. Varmaan tein jonkun kartankin jonka jätin sitten johonkin, mulla oli pienenä tapana kuvitella kaikenlaisia seikkailuja.

Jatkoin matkaa metsätietä, jonka päässä on pubi, jossa en oo jostain syystä vieläkään päässyt käymään. Pubin pihasta mut on kuitenkin haettu karkureissulle Vaasaan yhtenä kesänä neljän aikaan yöllä. En jäänyt kiinni, palasin seuraavana päivänä huomaamattomasti.

Matkan varrella kuljin ohi talojen, joissa oli joskus ala-asteella ensimmäisiä kotibileitä. Uskaltauduin noitametsään, joka on nykyään vähemmän synkkä ja pelottava kuin lapsena. Vaikeasti sanallistettavia tunnemuistoja aiheuttavat tummanruskeat, 70-80 -luvuilla rakennetut, osittain puuverhoillut talot, joista tulee mieleen ensimmäisenä ne ihmiset, joita oon tiennyt niissä asuneen. Kävelin yhtä lempparioikoreittiäni, jota tosin oli hauska ajaa pyörällä. Se on kapea ja kiemurteleva polku, jossa on vähän kuoppia ja juurakoita, sellanen, josta kyllä pystyi ajaa, mutta aina sai fiilistellä sitä jos ei juuttunut mihinkään.

Ala-asteeni pihasta oli hakattu puita. Se näyttää nykyään tosi karulta (no aivan niinkun itse rakennus, punatiilinen viidensadan oppilaan laatikko, vois olla jotenkin kovin esteettinen). Hammaslääkärikään ei enää oo sellasessa vihreässä kerrostalossa, jonka ohi kulki yks kolmesta vaihtoehtoisesta koulureitistäni. Yhden leikkipuiston läpi kävellessäni mietin, miten ihmeellisiltä kaikki asiat onkaan lapsena tuntuneet. Niinkun vaikka se, että kumpuileva liukumäki laski puiden väliin metsään. Se oli niiiin paljon siistimpää kuin tavallinen liukumäki.

Otinpa pari kuvaa toisesta teinivuosien huoneestani, josta näkyy, etten oo siellä pahemmin asunut. Jotenkin uuvuttavaa kirjottaa noista asioista joita mietin kävelylläni, ehkä aika mennä nukkumaan (haha, menisinki).